Siitä on nyt vuosi, kun tapasin sellaisen ranskalaisen pojan. Ihanat ruskeat silmät, urheilijan vartalo, herrasmies, hauska, ystävällinen.... Homme de ma vie presque... Ja nyt äsken juttelin hänen kanssaan. Ihan omituinen olo tuli. Sain taas kutsun Ranskaan. Silloin täällä hän vannoi mulle ikuista rakkautta ja lässytilässyti. Kaikki mitä olen odottanut jonkun mulle sanovan hän sanoi silloin. Ei mikään ihme, että olin jalat alta. Noh, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kun olen rakkaudessa kerjäläinen niin hänen piti palata Ranskaan. Me kirjoiteltiin, ja sitten se vain jäi...

Nyt kun taas juteltiin, tuli sellainen kaipaava olo. Ehkä tämä kaikki oh c'est perdu  fiilinki johtuu siitä, kun meillä ei ollut koskaan aikaa oikeasti katsoa, toimisiko se vai ei. Ehkäpä juuri uteliaisuus nostaa kaikkia tunteita pintaan.

Tajusin juuri, miksi ihastuin siihen kotipuolen herraan. Hän muistutti vähän tätä ranskalaista. Molemmilla saman värinen iho ja hiukset, ruumiin rakennekin samankaltainen... Tosin suomipoika oli karumpi ja ranskalainen liehitteli ranskan kielellä. En tiedä oliko sitten tämä kotipoika ihan vain vanhan heilan haamu. Spookyyy!

Apuva, mun täytyy päästää Ranskaan. Ajattelin, että keväällä koulujen loppuessa voisin lähteä esim. pidennetylle viikonloppulomalle Pariisiin. Jos ilmoitan ranskalaiselle, hän kyllä tulisi sinne... C'est seulement pour moi Yksinoikeudella. Ja muutenkin olisi kiva päästä matkustamaan. Ehkä mun ihana uusi kaveri lähtisi myös mukaan. Mutta sitä odotellessa laihdutuskuurille!!!! Mun on näytettävä tyrmäävältä siellä ranskattarien (tuskin muuten noin sitä sanotaan) keskuudessa.  :D